Koppiautolla ei juurikaan ohituksia matkalla tehty. Ajaa jurnutettiin traktoreiden ja muiden hitaampien perässä kunnes päästiin luonnollisesti ohitse tai matkamme jatkui eri suuntiin. Jos vauhtia tarvittiin enemmän, matka-autoa koottiin kuin hevosta ja lopulta annettiin pikkuisen periksi, jolloin porhallettiin lisätyssä laukassa ohitse.
Tietysti tilanne on erilainen, jos paahtaa moottoritietä, mutta matka-autolla huristeltiin pääasiassa pikkuteitä. Ei ollut kiire eikä tarkoitus ajaa koko Suomea yhdessä päivässä.
Henkilöauto moottoritiellä käyttäytyi matka-auton jälkeen kuin seurakoira häntää heiluttaen silmät sikkuralla. Kun pallokäsi heilahti taakse heittovalmiuteen, koira pinkoi jo vinhaa vauhtia kohti pallon todennäköistä laskeutumispistettä.
Kun jommalla kummalla on ollut pidemmän aikavälin mukana, on toisessa istuminen outoa. Tuntuu hassulta katsoa maailmaa paljon matalammalta. Tien pientareita ei näe kunnolla ja liikennettäkin on vaikea seurata takaistuimelta kun on tottunut katsomaan muiden autojen kattojen ylitse.
Jos kuljettajalla oli omia ajamiseen liittyviä manöövereita, jotka siirtyivät koppiautosta henkilöautoon, niin minulla oli ongelmia turvavyön kanssa. Matka-autossa turvavyöt lukittiin oikealle ja henkilöautossa toisinpäin. Sen lisäksi narut olivat vähän eri korkeudella, joten käsivarsien taivutustestaus aiheutti hieman ongelmia vasemman olkapään venäytyksen vuoksi. Lihakset eivät suostuneet niin jyrkkään venytykseen. Ensin unohdin vyöttää itseni kun narua ei löytynyt (huomasin matkalla kun oli liian vapautunut olo), seuraavalla kerralla yritin nousta autosta narut päällä ja kolmannella kerralla sidoin kassinikin vöihin kiinni. Neljännellä kerralla en enää sotkeutunut vöiden kanssa.
Hämäläisen päivän kruunasi Päijänteen muikut, jotka kuljettaja paistoi a la kirjuri suolattomana. Slurps, hyviä olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti